Kulmahuoneesta

Keskustelua Suomen lähihistoriasta voi kuvailla parhaiten sanalla mahdotonta. Niin mustavalkoista ja tarkoitushakuista on keskustelu. Tyyppiesimerkkejä tästä ovat tohtorit Juhani Suomi ja Hannu Rautkallio.

Rautkallio on kaivanut NKP:n arkistoja ja pysyy varmasti faktoissa. Kaikesta paistaa kuitenkin läpi antipatiat presidentti Urho Kekkosta kohtaan. Rautkallion yksipuolinen näkemys on, että Kekkonen toimi omaksi hyväkseen Suomen edun vastaisesti. Jopa niin, että toiminta hipoi maanpetoksellisuutta.

Juhani Suomi taas pesee Kekkos-kirjoillaan putipuhtaaksi kohteensa, eikä näe hänen tehneen mitään oman edun nimissä, vaan pelkästään Suomen etua ajatellen.

Lukijalle jää väkisinkin pohtimaan, että kumpaa uskoa. 

Hannu Rautkallio Moskovan päiväkirja -kirjassa tekee selkoa siitä, miten pitkälle sovjetisointi Suomessa meni. Hän kertoo arkistomateriaaleihin nojaten, miten Neuvostoliitolla oli päämääränä muuttaa suomalaisten mielialoja niin, että Suomesta tulisi sosialistinen valtio.

Painostuksesta hän kertoo laveasti. Toisaalta hän vakuuttaa toistuvasti, miten Kekkonen liioitteli Neuvostoliiton uhkaa ja käytti tätä uhkaa hyväkseen omiin valtapyrkimyksiinsä.

Jos kerran painostus oli kovaa, miten hän toistuvasti painostusta liioitteli. Oma lukunsa toki on vuoden 1961 nottikriisi. Monista muistakin lähteistä on tihkunut tietoja siiitä, että Kekkoselle nootti ei ollut yllätys, vaan toivottu ja odotettu.

Mutta mitä muuta, oliko liioittelu jatkuvaa?

Sitä kansalaiset saavat vastakin pohtia.

Oma lukunsa on Suomi. Jos neljännesvuosisadan Kekkos-valta rämetti suomalaista parlamentaarista demokratiaa pahasti, niin miksi Suomi ei pohdi sitä virkkeelläkään.

Tällaistako on suomalainen suomettumisen kirjallinen pohtiminen?

Eikä tässä vielä kaikki. Oman mausteensa suomettumiskeskusteluun tuovat Katja Boxberg ja Taneli Heikka Lumedemokratia -kirjallaan. Suomi ei heidän mukaansa ole kehittynyt länsimaiseksi demokratiaksi, koska suomettuminen ja siitä siinnyt konsensus on estännyt aidon yhteiskunnallisen keskustelun ja kritiikin.

Heidän mielestään suomalaiset vain luulottelevat elävänsä hyvinvointiyhteiskunnassa mutta tosiasiassa Suomi on vallan muuta. Kallis, kehittymätön ilman aitoa länsimaista demokratiaa.

Kirjoittavat haluavat suomalaisten tekevän tiliä menneisyytensä kanssa, ja he vaativat suomettumisajan politiikoilta anteeksipyyntöä tekosistaan. Yhtään riviä eivät hekään uhraa sen aikaisen tilanteen pohtimiseen.

Elimme itäisen, vallanhaluisen survallan napurissa, joka halusi puuttua Suomeen sisäisiin asioihin. Menneisyyttä pitäisi pohtia enemmän näiden tosiasioiden pohjalta. Vain näin voidaan kiihkottomasti analysoida, mikä oli tarpeen ja mikä ei.

Pelkkä syyllisten etsiminen ja kapea näkökulma hyvin monivivahteiseen tilanteeseen ei avaa suomalaisille aidosti pohtimisen aiheita.

 Osasyy siihen, etteivät suomalaiset ole kovin halukkaita keskustelemaan lähimenneisyydestä, johtuu ehkä tästä keskustelun napautumisesta ja syyttävästä hengestä.

Sovinnonhaluiset suomalaiset karsastavat puolesta tai vastaan  -asennetta jo senkin takia, että 1960 ja 1970-luvuista on monilla omakohtaisia kokemuksia. Ne muistetaan tavallisen kansan keskuudessa täystyöllisyyden ja voimakkaan taloudellisen nousun aikana.  

Ajatus kulki jotenkin niin, että itänaapurin ihmisoikeuksien loukkauksista ja demokratian puutteista oli parasta vaieta, koska idänkauppa oli taloutemme kohtalonkysymys. Jopa kolmannes koko viennistä suuntautui Neuvostoliittoon.

Suomessa mediatkin ovat osallistuneet laiskasti menneisyytemme penkomiseen. Osittain siksi, että reaaliteeit ovat monien pääkirjoitustoimittajien ja kolumnistien muistissa, eivätkä lukijat ole aiheista kovin kiinnostuneita.

 

 

 

Keskustelua Suomen lähihistoriasta voi kuvailla parhaiten sanalla mahdotonta. Niin mustavalkoista ja tarkoitushakuista on keskustelu. Tyyppiesimerkkejä tästä ovat tohtorit Juhani Suomi ja Hannu Rautkallio.

Rautkallio on kaivanut NKP:n arkistoja ja pysyy varmasti faktoissa. Kaikesta paistaa kuitenkin läpi antipatiat presidentti Urho Kekkosta kohtaan. Rautkallion yksipuolinen näkemys on, että Kekkonen toimi omaksi hyväkseen Suomen edun vastaisesti. Jopa niin, että toiminta hipoi maanpetoksellisuutta.

Juhani Suomi taas pesee Kekkos-kirjoillaan putipuhtaaksi kohteensa, eikä näe hänen tehneen mitään oman edun nimissä, vaan pelkästään Suomen etua ajatellen.

Lukija jää väkisinkin pohtimaan, että kumpaa uskoa. 

Hannu Rautkallio Moskovan päiväkirja -kirjassa tekee selkoa siitä, miten pitkälle sovjetisointi Suomessa meni. Hän kertoo arkistomateriaaleihin nojaten, miten Neuvostoliitolla oli päämääränä muuttaa suomalaisten mielialoja niin, että Suomesta tulisi sosialistinen valtio.

Painostuksesta hän kertoo laveasti. Toisaalta hän vakuuttaa toistuvasti, miten Kekkonen liiloitteli Neuvostoliiton uhkaa ja käytti tätä uhkaa hyväkseen omiin valtapyrkimyksiinsä.

Jos kerran painostus oli kovaa, miten hän toistuvasti painostusta liioitteli. Oma lukunsa toki on vuoden 1961 nottikriisi. Monista muistakin lähteistä on tihkunut tietoja siiitä, että Kekkoselle nootti ei ollut yllätys, vaan toivottu.

Mutta mitä muuta, oliko liioittelu jatkuvaa?

Sitä kansalaiset saavat vastakin pohtia.

Oma lukunsa on Suomi. Jos neljännesvuosisadan Kekkos-valta rämetti suomalaista parlamentaarista domokratiaa pahasti, niin miksi Suomi ei pohdi sitä virkkeelläkään.

Tällaistako on suomalainen suomettumisen kirjallinen pohtiminen?

Eikä tässä vielä kaikki. Oman mausteensa suomettumiskeskusteluun tuovat Katja Boxberg ja Taneli Heikka Lumedomkratia -kirjallaan. Suomi ei heidän mukaansa ole kehittynyt länsimaiseksi demokratiaksi, koska suomettuminen ja siitä siinnyt konsensus on estänyt aidon yhteiskunnallisen keskustelun ja kritiikin.

Heidän mielestään suomalaiset vain luulottelevat elävänsä hyvinvointiyhteiskunnassa mutta tosiasiassa Suomi on vallan muuta. Kallis, kehittymätön ilman aitoa länsimaista demokratiaa.

Kirjoittavat haluavat suomalaisten tekevän tiliä menneisyytensä kanssa, ja he vaativat suomettumisajan politiikoilta anteeksipyyntöä tekosistaan. Yhtään riviä eivät hekään uhraa sen aikaisen tilanteen pohtimiseen.

Elimme itäisen, vallanhaluisen survallan napurissa, joka halusi puuttua Suomeen sisäisiin asioihin. Menneisyyttä pitäisi pohtia enemmän näiden tosiasioiden pohjalta. Vain näin voidaan kiihkottomasti analysoida, mikä oli tarpeen myöntyväisyyspolitiikassamme ja mikä ei.

Pelkkä syyllisten etsiminen ja kapea näkökulma hyvin monivivahteiseen tilanteeseen ei avaa suomalaisille aidosti pohtimisen aiheita.

 Osasyy siihen, etteivät suomalaiset ole kovin halukkaita keskustelemaan lähimennisyydestä, johtuu juuri ehkä tästä keskustelun napautumisesta ja syyttävästä hengestä.

Sovinnonhaluiset suomalaiset karsastavat puolesta tai vastaan  -asennetta jo senkin takia, että 1960 ja 1970-luvuista on monilla omakohtaisia kokemuksia. Ne muistetaan tavallisen kansan keskuudessa täystyöllisyyden ja voimakkaan taloudellisen nousun aikana.  

Ajatus kulki jotenkin niin, että itänaapurin ihmisoikeuksien loukkauksista ja demokratian puutteista oli parasta vaieta, koska idänkauppa oli taloutemme kohtalonkysymys. Jopa kolmannes koko viennistä suuntautui Neuvostoliittoon.

Suomessa mediatkin ovat kovin laiskasti osallistuneet menneisyytemme penkomiseen. Osittain siksi, että reaaliteetit ovat monien pääkirjoitustoimittajien ja kolumnistien muistissa, eivätkä lukijat ole aiheista kovin kiinnostuneita.

 

 

 

Mitä eroa on kansanedustajilla ja jääkiekkovalmentajilla? Äkkiseltään tarkasteltuna ei mitään. Molemmat haukkuvat kollegojaan tavoilla, jotka hirvittävät sivustakatsojia ja jotka myöhemmin kaduttavat myös haukkujia itseään.

Ero tulee siitä, että kansanedustajat osaavat jo pyytää anteeksi. Suomen suosituimman ja mediaseksikkäimmän urheilulajin, jääkiekon, valmentajat eivät. Anteeksipyyntö korvataan jääkiekossa rahalla. SM-liigan kurinpitoryhmä antaa muutaman tonnin sakon suunsoittajalle ja kaikki on taas hyvin.

Ja miksei olisi. Kun Alpo Suhonen (Ässät) syyttää ja sättii pressitilaisuudessa Matti Alataloa( Kärpät), että hän käskee pelaajaansa vahingoittamaan vastustajaa, videotaululta tilaisuutta seuraavat fanit yltyvät valtaviin suosionosoituksiin. Ape on hetkessä kaikkien porilaisten sankari. Sakot taas maksetaan Ässien kassasta.

Näin homma jatkuu, kunnes tulee uusien haukkujen aika.

Vastustajien, poliittisten ja pelillisten, haukkumisesta on ehtinyt muodostua jo ihan oma kisansa. Paalupaikalle nousee ilman muuta Vaasan Sportin valmentaja Juhani Tamminen, Aurinkokuninkaaksikin kutsuttu. Tami meni laakista ohi Jyrki Kataisen (kokoomuksen puheenjohtaja ja valtiovarainministeri). Katainen vertasi TS:n kolumnissa demarien oppositiopolitiikkaa isänmaallisuudessaan Otto-Ville Kuusisen johtamaan Terijoen hallitukseen.

Tamin tapa kannustaa tuomareita ja tuomaritarkkailijoita jalkautumaan tasavertaiseen keskusteluun hänen kanssaan oli vähintään persoonallinen.

” Tulkaa nyt saatana norsunluutornista pikkuhiljaa pois… ja vetäkää nyt jumalauta vaikka muutama videosessio ja kunnelkaa niitä (siis Tammista itseään), jotka  ovat saaneet jotain aikaiseksi.”

( Sitaatin ainekset Kiekko-Pohjalaisesta)

Kiekkoliiton kurinpitolautakunta arvioi Tamin puheen arvoksi kolme tonnia, eli tuollaiset puolitoista tonnia voimasanaa päälle.

Ehkäpä Arkadianmäelläkin kannattaisi ryhtyä sakottamaan rumista puheista. Sitten ei tarvitsisi enää pyydellä nolona anteeksi. 

Puolueet ovat tavanneet ennen vaaleja rakennella hintalappuja vaalitäkyilleen. Tältä pohjalta olisi helppo lätkiä hintoja myös moläytyksille.

Poliittisen vastustajan haukkumisesta ja rumien sanojen käytöstä viisi tonnia, sovinistisistä vitseistä samoin. Muunnellun totuuden puhumisesta (suomeksi valehtelu) tonni lisää ja kauden mittainen pelikielto (lex Kanerva), jos utelee tekstarilla vaikkapa naispuoliselta tanssitaiteilijalta henkilökohtaisia asioita, kuten esimerkiksi puutarhan kuntoa.

Miten sitten pitäisi suhtautua juhamietoihin, jotka asuvat kaukana lakeuksilla ja joilla on sellaista muilta piilossa olevaa salaista tietoa, että maahanmuuttajat mieluummin vieroksuvat kuin tekevät työtä? Riittääkö se, että he munaavat itsensä julkisesti paljastamalla tietämättömyyteen perustuvat ennakkoluulonsa?

Asian tiimoilta olisi hyvä koota komitea pohtimaan sakkojen mahdollisuutta. Muutama miljoona asiantuntijapalkkioihin ja kulukorvauksiin. Valmis esitys ulos vuonna 2019 eli sopivasti Matti Vanhasen neljännen pääministerikauden kunniaksi.

 

Tervetuloa käyttämään Hämeen Sanomien blogeja. Tämä on ensimmäinen artikkelisi, jonka olemme luoneet sinulle valmiiksi. Voit muokata sitä tai poistaa sen ja aloittaa omien artikkeliesi kirjoittamisen!